Koulupolku

Meillä täällä Vaasassa puhuttaa lasten koulutie. Tiettyjen alueiden koulut pursuaa yli äyräiden, ja lapsia joudutaan siirtelemään vähän väliä koulusta toiseen. Saman alueen lapset jaetaan useisiin eri kouluihin, jotka täyttävät lähikouluperiaatteet, ja jopa saman perheen lapset saattavat päätyä eri kouluihin.

Tämä ongelma on ollut olemassa jo tovin, eikä ratkaisua näy. Kasvavalle, lapsiperherikkaalle alueelle luvattu uusi koulu ei valmistukaan vuonna 2018, kuten luvattu. Vaasa aikoo, lapsimäärän vuosittaisesta kasvusta huolimatta, pärjätä nykyisellä kouluverkolla.

Jo silloin, kun aloitin kaupunginvaltuutettuna, tämä asia puhutti paljon. Silloin puhuttiin lähinnä siitä, että lapsia jouduttiin siirtämään luokaltaan toiseen kouluun tilanpuutteen takia. Vanhempia huolestutti se, että lapsi revitään irti jo muodostuneista ystävyyssuhteista sekä se, että asuinalueiden yhteisöllisyys oli vaarassa, kun saman alueen lapset käyvät eri koulua.

Ongelmia, ja kitkaa vanhempien ja viranomaisten välillä aiheuttaa myös esikouluopetus. Vaasa on saanut moitteita sen järjestämisestä päiväkodeissa, vaikka jokaisen lapsen tulisi siirtyä esikoulun omaan koulupiiriinsä. Vaasa on ottanut opikseen, ja kaikki esiopetus on siirretty koulupiireihin. Esikoulu on myös juuri muuttunut pakolliseksi, mikä jonkin verran lisää lapsia esikoululuokilla.

Se, että lapsi siirtyy esikouluun omaan koulupiiriinsä, on minusta ihan perusteltua. Lapsi saa jo vuoden etukäteen tutustua tuleviin luokkatovereihinsa, ja siirtyy sitten saman ryhmän kanssa ensimmäiselle luokalle. Näin siis teoriassa. Tämä on käsittääkseni lain henki.

Koska Vaasan koulut ovat täynnä, eivät kaikki lapset kuitenkaan mahdu lähikouluunsa. Saattaa käydäkin niin, että lapsi siirtyy tutusta ja turvallisesta päiväkodistaan vuodeksi esikouluun. Vuoden kuluttua tutuksi tulleesta ryhmästä sitten taas siirrytään uuteen ryhmään ensimmäiselle luokalle.

Tässä tilanteessa, kun vanhemmille on jo tuttua se, että lapsi saattaa hyvinkin vielä vaikkapa kolmannen luokan jälkeen joutua tilanpuutteen takia siirtymään eri kouluun, on varsin perusteltua se, että ollaan huolissaan. Mihin katosi tuttu lähikoulu?

Voisiko olla, että aluehallintovirastokin sallisi menettelyn jossa lapset jaetaan esikouluihin sen mukaan, missä he todella tulevat aloittamaan koulunsa? Entä jos säännöistä joustettaisiin lasten edun nimissä? Pitäisikö lapsia esikouluihin ja kouluihin jaettaessa ottaa huomioon myös nuoremmat sisarukset ja se, mihin heidät tullaan laittamaan kouluun?

Jos tässä on liikaa työtä, jos se on liian monimutkaista, niin sitten asiaa tulee lähestyä toiselta kantilta: Vaasan kouluissa ei riitä tilaa kaikille alueen lapsille, ja asialle on tehtävä jotain.

Vihreämpi maaseutu on parempi maaseutu

Kirjotin tämän blogipostauksen tammikuun lopussa yhdessä toisen vihreän ehdokkaan, turkulaisen Laura Rantasen kanssa pitämääni blogiin Tyhmä kysymys. Tuo blogi löytyy täältä: http://www.lily.fi/blogit/tyhma-kysymys

Minut valittiin sunnuntaina Maaseutu- ja erävihreiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Ehdokkaaksi minut on nimetty jo aikaisemmin täällä Vaasan vaalipiirissä, mutta liityttyäni myös Maaseutu- ja erävihreisiin, päätin hakea heidän ehdokkaakseen.

Olen kotoisin Kauhajoelta, Suupohjan pääkaupungista Etelä-Pohjanmaalta. Siellä olen kasvanut keskimmäisenä maatalon viidestä tyttärestä. Pienenä isä otti meitä mukaan sikalaan, jos emakko oli juuri poikinut. Saimme silitellä possuja sen aikaa, kun isä ruokki sikoja ja loi lantaa. Teini-ikäisenä tienasin taskurahoja hoitamalla ruokkimisen ja lannan luomisen itse isän ollessa lomalla.

Tuntuu, että maatalous oli erilaista silloin. No, ensinnäkin, minä ja siskoni saimme istua possujen keskellä ja ruokkia sioille muun muassa uusia taskulaskimia (tämä on se nolo tarina, joka minusta kerrotaan kaikille perheen uusille tuttaville. Mainittakoon myös, että se taskulaskin toimi vielä useita vuosia sen jälkeen, kun isä poimi sen emakon ruokakaukalosta – ei tainnut maistua kovin hyvälle – ja kokosi uudelleen) ilman sen suurempaa pelkoa koko sikalan lamauttamisesta jollain viruksella. Mutta myös siten, että isälläni oli aikaa hoitaa siat kuntoon, ja samalla katsoa että tyttäret olivat kunnossa. Sikalamme oli sen verran pieni, että näköyhteys oli saavutettavissa hyvin nopeasti. Karju oli tapana päästää kiertelemään sikalan käytävillä lannanluonnin ajaksi, siellä se haisteli emakoitaan ja tutustui näin haaremiinsa.

Meiltäkin löytyi sairaita possuja, mutta sikalamme koko oli hallittavissa niin, että sairas yksilö huomattiin. Näin ei aina nykyisin ole. Isäni teki eläkkeelle jäämisensä jälkeen jonkin verran lomituksia, ja häneltä sain kuulla, että kahdeksan tunnin työpäivän aikana ehtii juuri ja juuri hoitaa perustehtävät, ruokkimisen ja siisteyden. Siitä huolimatta, että nykysikaloissa automaatio on arkipäivää, ei niiden koon vuoksi yksittäisen sian hyvinvointia ehdi välttämättä tarpeeksi tarkkailemaan.

Luin hiljattain vihaisen postauksen facebookista. Sen oli kirjoittanut nuori maaseutuyrittäjä, joka oli vihoissaan salakuvaajille, jotka käyvät etsimässä sairaimmat ja likaisimmat yksilöt hyvinvoivien keskeltä, ja nostavat niistä kohun. Päällimmäisenä minulle jäi tuosta vihaisesta kirjoituksesta kuitenkin mieleen se, että maatalousyrittäjällä ei ole aikaa. Työtä on tehtävä hiki hatussa seitsemänä päivänä viikosta, lomaa on tarjolla huikeat 26 päivää. Ymmärrän oikein hyvin, ettei maatalousyrittäjä hanki eläimiä ollakseen niille ilkeä. Toivon, että olen oikeassa uskoessani, että laiminlyönnit johtuvat voimavarojen puutteesta. Ei ole myöskään yksittäisen maatalousyrittäjän ahneutta ja suuruudenhulluutta kasvattaa sikalansa tai navettansa niin suureksi, ettei sen hoitaminen hoidu normaalin työpäivän aikana: meidän järjestelmässämme on oltava iso, että pärjää. EU:n tukijärjestelmä suosii isoja tiloja, ja maatalousyrittäjä saa suurimman osan tuloistaan nimenomaan EU-tukina.

Minä uskon, että vihreät ratkaisut varmistavat maaseudun elinvoimaisuuden tulevaisuudessa. Uskon, että tehostamisen ja tilakoon kasvattamisen aika on ohi, ja on alettava ajattelemaan suomalaista ruuantuotantoa inhimillisemmästä näkökulmasta. Inhimillisyyttä kaipaavat sekä maatilojen eläimet, että yrittäjät.. Maatalousyrittäjän on saatava työstään kunnon korvaus, ja toimiva lomitusjärjestelmä on elintärkeä. Uskon, että eläinten ja luonnon hyvinvointi auttaa myös maanviljelijää ja eläintenhoitajaa voimaan hyvin.

Kuvan söpöt, sundomilaiset lampaat eivät liity meidän perheen tilaan laisinkaan. Blogiin ne liittyvät, kun saavat onnellisina laiduntaa heinikossa.

 

Keskitytään ratkaisuihin eikä siihen, mikä ei toimi

Olen Laura Ala-Kokko  – vihreä, jonka sydän sykkii sekä kaupungille että maaseudulle. Olen kotoisin Kauhajoelta, josta muutin Vaasaan 12 vuotta sitten. Muutin tänne opiskelemaan englantia yliopistossa, mutta Vaasa yllätti antamalla minulle uuden kotikielen: ruotsin. Työkseni teen käännöksiä ja toimin myyjänä.

Olen saanut elämältä paljon, ja uskon sen olevan paitsi ihanan perheeni, myös Suomen hyvän sosiaaliturvajärjestelmän ansiota. Suomen on jatkossakin oltava maa, jossa jokaisella on oikeus hyvään elämään, tasokkaaseen koulutukseen ja toimivaan terveydenhoitoon perheen tuloista ja asuinpaikasta riippumatta. Hyvinvointivaltio ei ole itsestäänselvyys, vaan sen säilyttämiseksi ja päivittämiseksi on tehtävä töitä.

Tahdon olla mukana vahvistamassa kaikkien sukupuolten tasa-arvoa, sillä siitä hyötyy jokainen. Vanhempainvapaat on jaettava tasaisemmin, ja niiden on koskettava kaikenlaisia perheitä. Jokaisella lapsella on oltava oikeus varhaiskasvatukseen: subjektiivinen oikeus päivähoitoon antaa perheille mahdollisuuden muokata elämästään oman näköisensä.

Niin kaupunkeihin kuin maaseudullekin löytyy keinoja tehdä elämästä vähemmän kuluttavaa ympäristölle. Molemmat hyötyvät monista vihreistä ratkaisuista: biotalous voi tuoda lisätuloja maanviljelijälle, viherkatto voi parantaa kaupungin ilmanlaatua ja vähentää melua. Uskon, että maaseudulla eläinten ja luonnon hyvinvointi saa myös maanviljelijän ja eläintenhoitajan voimaan paremmin.

Keskitytään ratkaisuihin eikä siihen, mikä ei täällä ainakaan toimi!