Minna Canth, tasa-arvo, ja yhteiskunnan rakenteet

Hyvää Minna Canthin päivää, tasa-arvon päivää!

Aamulla alueen ehdokkaita kokoontui aiheen tiimoilta paneeliin, jonka oli järjestänyt Pohjanmaan tasa-arvoryhmä.

Paneeliin sai valmistautua miettimällä valmiiksi yhden tasa-arvoon liittyvän asian, jota tahtoo edistää seuraavalla eduskuntakaudella. Itselläni niitä on monia, ja eivätkä ne kaikki liity suoran sukupuolten tasa-arvoon. Tahdon eduskunnassa edistää myös sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa.

Minusta Minna Canthin päivässä on erityisesti kyse sukupuolen tasa-arvoon liittyvistä asioista. Tahdon olla vaikuttamassa sen edistämiseen, ja tahdon jokaisessa päätöksessä ottaa huomioon sen vaikutukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Tapoja, joilla tasa-arvoa tulisi Suomessa edistää, on monia. Tahdon muuttaa järjestelmämme siten, että esimerkiksi vanhempainvapaiden kustannukset jaetaan tasan työnantajien kesken, ja myös itse vanhempainvapaat tasaisemmin vanhempien kesken. Naisten asemaa työelämässä on parannettava, ja sukupuolten välinen palkkakuilu on poistettava.

Valitsin kuitenkin aiheekseni tasa-arvoisen kohtaamisen päiväkodeissa ja kouluissa koska uskon, että siten luomme tulevaisuuden tasa-arvolle pohjan. Se, että lapset kohdataan yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina, auttaa tulevaisuudessa murtamaan sukupuolittuneita rooleja kuten jakoa miesten ja naisten ammatteihin – mikä taas suoraan vaikuttaa miesten ja naisten välisiin palkkaeroihin. Yksilönä kohtaaminen helpottaa myös niiden asemaa, joiden sukupuoli-identiteetti on kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella. Se antaa lapselle mahdollisuuden kehittyä omana itsenään, ilman sukupuolittuneita odotuksia.

Valmistelin minuutin puheen, mutta paneelissa saikin puhua vain kaksikymmentä sekuntia. Paneelin aikana kuitenkin keskusteltiin paljon kasvatuksesta, joten sain asiani sanottua vapaammassa muodossa. Puheesta tuli kuitenkin niin hyvä, että laitan sen tähän!

”Rakentaaksemme tulevaisuuden tasa-arvoa, rikkoaksemme sukupuolittuneet rakenteet yhteiskunnassamme, meidän tulee aloittaa lapsista.

Lapset on kohdattava kouluissa ja päiväkodeissa omana itsenään, ei sen kautta, mitä sukupuolta he edustavat.

Tahdon, että tasa-arvoinen kohtaaminen on asia, johon panostetaan päiväkoti- ja kouluhenkilökuntamme koulutuksessa. Liian moni kasvattaja vahvistaa huomaamattaan sukupuolittuneita rooleja.

Tytöille on tarjolla pikku apurin rooli. Pojille ei anneta vastuuta edes itsensä pukemisesta.*

Pojat saavat jo päiväkodeissa enemmän äänitilaa, tytöt opetetaan odottamaan vuoroaan.

Tasa-arvoinen kohtaaminen on otettava osaksi koulu- ja päiväkotihenkilökunnan koulutusta. Kasvatusjärjestelmämme tulee tukea jokaista lasta yksilönä, jokaisen lapsen omien vahvuuksien kehittämistä ja heikkouksien työstämistä.

Näin jokainen lapsi voi kehittyä omaksi parhaaksi itsekseen.

Näin me luomme edellytykset tulevaisuuden tasa-arvolle”

*Tasa-arvoista kohtaamista on tutkittu Opetus- ja kulttuuriministeriön hankkeessa Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa. Hankkeessa on havainnoitu arkisia tilanteita esimerkiksi videoimalla, ja puheessa mainitsemani sukupuolittuneet roolit ovat osa havaintoja. Lisää hankkeesta voit lukea täältä.

Nollasopimukset – täyskiellon sijaan kunnon pelisäännöt

Allaoleva kirjoitus on julkaistu alunperin Tyhmä kysymys -blogissani.

Eikö kuulostakin houkuttelevalta ajatukselta sanoa, että eihän sellaisia sopimuksia voi solmia, joissa ei voida taata tiettyä tuntimäärää viikossa? Juuri tästä nyt puhutaan Operaatio vakiduuni –kampanjassa. Tarkoituksena on kieltää nollatuntisopimukset ja määritellä minimituntimäärä, mikä viikossa pitää pystyä tarjoamaan. Täksi minimiksi on esitetty 18 tuntia viikossa. Se on aika paljon.

Esimerkiksi kaupan alalla ja ravintoloissa on ihan aidosti tilanteita, että työvoimaa tarvitaan väliaikaisesti lisää. Sitä varten minunkin työpaikallani on reservi tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä.

Tarvittaessa töihin kutsuttavan työntekijän sopimuksessa ei luvata, että joka viikko on töitä. Heidän sopimukseensa kuuluu kuitenkin myös se, ettei heidän ole pakko ottaa tarjottua vuoroa vastaan. Heidän ei tarvitse joka maanantai kytätä työvuorolistoja miettien, olisiko siellä heille vuoro, sillä jos heitä tarvitaan töihin, otetaan heihin yhteyttä ja kysytään, pääsevätkö he tulemaan.

Meillä suurin osa näistä työntekijöistä on opiskelijoita. Moni heistä ei tahdo eikä ehdi tehdä 18 tuntia töitä viikossa. He kuitenkin mielellään tulevat silloin tällöin töihin tienaamaan vähän lisää rahaa. Heillä on myös erittäin hyvä tilaisuus saada meiltä esimerkiksi kesätyöpaikka, ovathan he jo koulutettua henkilökuntaa.

Ongelma on siinä, ettei kunnon pelisääntöjä ole. Jotkut työnantajat tarjoavat sopimuksia, joissa he eivät itse tarjoa tiettyä tuntimäärää, mutta työntekijän on oltava aina valmiina ottamaan tarjottu työ vastaan. Työntekijä on siis työnantajan armoilla: jos ei vuoroa ota vastaan, tulee potkut. Jos työsopimuksen irtisanoo, kun vuoroja ei tule ja ahdistaa olla kokoajan käytettävissä, saa työkkäristä karenssin. Nämä sopimukset ovatkin ihan hulluja.

Koko nollatuntisopimusjärjestelmää ei kuitenkaan mielestäni tarvitse kieltää, pitää vain luoda kunnon säännöt. Minun mielestäni keskeinen sääntö on aika yksinkertainen: Jos työnantaja ei pysty takaamaan tiettyä tuntimäärää viikossa, on hänen myös kestettävä riski siitä, ettei tarvittaessa löydykään työntekijää ottamaan vuoroa vastaan.

Ketään ei saa sitoa työsopimukseen, jossa lyhyellä varoitusajalla on velvoitettu lähtemään töihin. Ihmisellä pitää olla oikeus myös viettää aitoa vapaa-aikaa. Jos on velvollinen lähtemään aina töihin, ei voi vaikkapa suunnitella elämäänsä pari tuntia pidemmälle. Ei sellaista saa keneltäkään vaatia.

Solmiessaan nollatuntisopimuksia työnantaja ei myöskään mielestäni saa rajoittaa muun työn vastaanottamista. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä: jos on mahdollista vaatia työntekijältä ainaista valmiutta ottaa tarjotut työtunnit vastaan, tarkoittaa se käytännössä ettei muuta työtä voi tehdä. On kohtuutonta, että työnantaja voi pakottaa ihmisen olemaan työttömänä, vaikka itse ei tarjoa tunteja.

Minkälaisissa tilanteissa sitten työmäärä on niin satunnainen, ettei 18 tunnin viikkotyömäärä pääse täyttymään? Otetaan esimerkiksi vaikkapa yrittäjä, jolla on pieni kauppa. Hän selviää viikot yksin, mutta tahtoisi ottaa avukseen lauantaiksi myyjän. Lauantaina putiikki on auki kymmenestä neljään, eli kuusi tuntia. Tämä on vain alle puolet ehdotetusta kahdeksastatoista.

Voi myös olla, että samainen yksinyrittäjä ei tarvitse apua joka lauantai, vaan vain kiireisimpinä aikoina. Jos nollatuntisopimukset kielletään, joutuu hän käyttämään henkilöstövuokrausfirmoja. Tällöin hän saattaa aina tarvitessaan saada avukseen eri ihmisen sen sijaan, että hän voisi itse rekrytoida jonkun henkilön joka vaikuttaa luotettavalta, ja jonka hän kouluttaa talon tavoille. Sen sijaan hän joutuu maksamaan vuokratyöfirmalle, jolloin työntekijä saa vähemmän palkkaa, ja lisäksi kouluttamaan aina uuden henkilön tekemään työt. Onko työntekijän tilanne sitten parempi vuokratyöfirmassa, jossa työpaikat vaihtuvat vinhaan tahtiin? Itse en oikein usko sitä.

Samaten voi olla niin, että tämän yrittäjän kauppa osoittautuu niin suosituksi, että työntekijän tarpeesta tulee jatkuva. Mitäs silloin tehdään? Harva yrittäjä lähtee etsimään kokonaan uutta työntekijää, jos tuttu lauantaiapu on valmis tekemään enemmän tunteja. Ta-daa, nollasopimus poiki vakiduunin, kun yrittäjä palkkasi ensimmäisen työntekijänsä.

Nollasopimus ei ole ihanteellinen henkilölle, joka toivoo saavansa koko toimeentulonsa kyseisestä työstä. Se ei kuitenkaan minusta riitä siihen, että koko sopimustyyppi pitäisi kieltää. Onko parempi, että henkilö on kokonaan työtön, kuin se, että hän tekee satunnaisesti töitä? Tarvetta satunnaisesti töitä tekeville on. Jos nollatuntisopimukset kielletään, ei sitä voi kuitenkaan tarjota kuin vaikka sitten ylitöinä vakituisille työntekijöille. Toisilla siis työn määrä kasvaa, yhä useammalle sitä ei ole lainkaan.

Moni kuitenkin löytää nollatuntisopimuksen solmittuaan samasta paikasta kesätyön tai saa vaikkapa äitiysloman sijaisuuden. Onpa niinkin käynyt, että se vakiduuni löytyy nollasopimuksen kautta. Työn tarjoamista ja vastaanottamista pitäisi helpottaa, ja nollatuntisopimusten kieltäminen ei sitä tavoitetta täytä.

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä, duunari, ja vihreiden kansanedustajaehdokas, jonka mielestä ensimmäisen työntekijän palkkaamista voidaan hepottaa.

Koulupolku

Meillä täällä Vaasassa puhuttaa lasten koulutie. Tiettyjen alueiden koulut pursuaa yli äyräiden, ja lapsia joudutaan siirtelemään vähän väliä koulusta toiseen. Saman alueen lapset jaetaan useisiin eri kouluihin, jotka täyttävät lähikouluperiaatteet, ja jopa saman perheen lapset saattavat päätyä eri kouluihin.

Tämä ongelma on ollut olemassa jo tovin, eikä ratkaisua näy. Kasvavalle, lapsiperherikkaalle alueelle luvattu uusi koulu ei valmistukaan vuonna 2018, kuten luvattu. Vaasa aikoo, lapsimäärän vuosittaisesta kasvusta huolimatta, pärjätä nykyisellä kouluverkolla.

Jo silloin, kun aloitin kaupunginvaltuutettuna, tämä asia puhutti paljon. Silloin puhuttiin lähinnä siitä, että lapsia jouduttiin siirtämään luokaltaan toiseen kouluun tilanpuutteen takia. Vanhempia huolestutti se, että lapsi revitään irti jo muodostuneista ystävyyssuhteista sekä se, että asuinalueiden yhteisöllisyys oli vaarassa, kun saman alueen lapset käyvät eri koulua.

Ongelmia, ja kitkaa vanhempien ja viranomaisten välillä aiheuttaa myös esikouluopetus. Vaasa on saanut moitteita sen järjestämisestä päiväkodeissa, vaikka jokaisen lapsen tulisi siirtyä esikoulun omaan koulupiiriinsä. Vaasa on ottanut opikseen, ja kaikki esiopetus on siirretty koulupiireihin. Esikoulu on myös juuri muuttunut pakolliseksi, mikä jonkin verran lisää lapsia esikoululuokilla.

Se, että lapsi siirtyy esikouluun omaan koulupiiriinsä, on minusta ihan perusteltua. Lapsi saa jo vuoden etukäteen tutustua tuleviin luokkatovereihinsa, ja siirtyy sitten saman ryhmän kanssa ensimmäiselle luokalle. Näin siis teoriassa. Tämä on käsittääkseni lain henki.

Koska Vaasan koulut ovat täynnä, eivät kaikki lapset kuitenkaan mahdu lähikouluunsa. Saattaa käydäkin niin, että lapsi siirtyy tutusta ja turvallisesta päiväkodistaan vuodeksi esikouluun. Vuoden kuluttua tutuksi tulleesta ryhmästä sitten taas siirrytään uuteen ryhmään ensimmäiselle luokalle.

Tässä tilanteessa, kun vanhemmille on jo tuttua se, että lapsi saattaa hyvinkin vielä vaikkapa kolmannen luokan jälkeen joutua tilanpuutteen takia siirtymään eri kouluun, on varsin perusteltua se, että ollaan huolissaan. Mihin katosi tuttu lähikoulu?

Voisiko olla, että aluehallintovirastokin sallisi menettelyn jossa lapset jaetaan esikouluihin sen mukaan, missä he todella tulevat aloittamaan koulunsa? Entä jos säännöistä joustettaisiin lasten edun nimissä? Pitäisikö lapsia esikouluihin ja kouluihin jaettaessa ottaa huomioon myös nuoremmat sisarukset ja se, mihin heidät tullaan laittamaan kouluun?

Jos tässä on liikaa työtä, jos se on liian monimutkaista, niin sitten asiaa tulee lähestyä toiselta kantilta: Vaasan kouluissa ei riitä tilaa kaikille alueen lapsille, ja asialle on tehtävä jotain.

Vihreämpi maaseutu on parempi maaseutu

Kirjotin tämän blogipostauksen tammikuun lopussa yhdessä toisen vihreän ehdokkaan, turkulaisen Laura Rantasen kanssa pitämääni blogiin Tyhmä kysymys. Tuo blogi löytyy täältä: http://www.lily.fi/blogit/tyhma-kysymys

Minut valittiin sunnuntaina Maaseutu- ja erävihreiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Ehdokkaaksi minut on nimetty jo aikaisemmin täällä Vaasan vaalipiirissä, mutta liityttyäni myös Maaseutu- ja erävihreisiin, päätin hakea heidän ehdokkaakseen.

Olen kotoisin Kauhajoelta, Suupohjan pääkaupungista Etelä-Pohjanmaalta. Siellä olen kasvanut keskimmäisenä maatalon viidestä tyttärestä. Pienenä isä otti meitä mukaan sikalaan, jos emakko oli juuri poikinut. Saimme silitellä possuja sen aikaa, kun isä ruokki sikoja ja loi lantaa. Teini-ikäisenä tienasin taskurahoja hoitamalla ruokkimisen ja lannan luomisen itse isän ollessa lomalla.

Tuntuu, että maatalous oli erilaista silloin. No, ensinnäkin, minä ja siskoni saimme istua possujen keskellä ja ruokkia sioille muun muassa uusia taskulaskimia (tämä on se nolo tarina, joka minusta kerrotaan kaikille perheen uusille tuttaville. Mainittakoon myös, että se taskulaskin toimi vielä useita vuosia sen jälkeen, kun isä poimi sen emakon ruokakaukalosta – ei tainnut maistua kovin hyvälle – ja kokosi uudelleen) ilman sen suurempaa pelkoa koko sikalan lamauttamisesta jollain viruksella. Mutta myös siten, että isälläni oli aikaa hoitaa siat kuntoon, ja samalla katsoa että tyttäret olivat kunnossa. Sikalamme oli sen verran pieni, että näköyhteys oli saavutettavissa hyvin nopeasti. Karju oli tapana päästää kiertelemään sikalan käytävillä lannanluonnin ajaksi, siellä se haisteli emakoitaan ja tutustui näin haaremiinsa.

Meiltäkin löytyi sairaita possuja, mutta sikalamme koko oli hallittavissa niin, että sairas yksilö huomattiin. Näin ei aina nykyisin ole. Isäni teki eläkkeelle jäämisensä jälkeen jonkin verran lomituksia, ja häneltä sain kuulla, että kahdeksan tunnin työpäivän aikana ehtii juuri ja juuri hoitaa perustehtävät, ruokkimisen ja siisteyden. Siitä huolimatta, että nykysikaloissa automaatio on arkipäivää, ei niiden koon vuoksi yksittäisen sian hyvinvointia ehdi välttämättä tarpeeksi tarkkailemaan.

Luin hiljattain vihaisen postauksen facebookista. Sen oli kirjoittanut nuori maaseutuyrittäjä, joka oli vihoissaan salakuvaajille, jotka käyvät etsimässä sairaimmat ja likaisimmat yksilöt hyvinvoivien keskeltä, ja nostavat niistä kohun. Päällimmäisenä minulle jäi tuosta vihaisesta kirjoituksesta kuitenkin mieleen se, että maatalousyrittäjällä ei ole aikaa. Työtä on tehtävä hiki hatussa seitsemänä päivänä viikosta, lomaa on tarjolla huikeat 26 päivää. Ymmärrän oikein hyvin, ettei maatalousyrittäjä hanki eläimiä ollakseen niille ilkeä. Toivon, että olen oikeassa uskoessani, että laiminlyönnit johtuvat voimavarojen puutteesta. Ei ole myöskään yksittäisen maatalousyrittäjän ahneutta ja suuruudenhulluutta kasvattaa sikalansa tai navettansa niin suureksi, ettei sen hoitaminen hoidu normaalin työpäivän aikana: meidän järjestelmässämme on oltava iso, että pärjää. EU:n tukijärjestelmä suosii isoja tiloja, ja maatalousyrittäjä saa suurimman osan tuloistaan nimenomaan EU-tukina.

Minä uskon, että vihreät ratkaisut varmistavat maaseudun elinvoimaisuuden tulevaisuudessa. Uskon, että tehostamisen ja tilakoon kasvattamisen aika on ohi, ja on alettava ajattelemaan suomalaista ruuantuotantoa inhimillisemmästä näkökulmasta. Inhimillisyyttä kaipaavat sekä maatilojen eläimet, että yrittäjät.. Maatalousyrittäjän on saatava työstään kunnon korvaus, ja toimiva lomitusjärjestelmä on elintärkeä. Uskon, että eläinten ja luonnon hyvinvointi auttaa myös maanviljelijää ja eläintenhoitajaa voimaan hyvin.

Kuvan söpöt, sundomilaiset lampaat eivät liity meidän perheen tilaan laisinkaan. Blogiin ne liittyvät, kun saavat onnellisina laiduntaa heinikossa.

 

Keskitytään ratkaisuihin eikä siihen, mikä ei toimi

Olen Laura Ala-Kokko  – vihreä, jonka sydän sykkii sekä kaupungille että maaseudulle. Olen kotoisin Kauhajoelta, josta muutin Vaasaan 12 vuotta sitten. Muutin tänne opiskelemaan englantia yliopistossa, mutta Vaasa yllätti antamalla minulle uuden kotikielen: ruotsin. Työkseni teen käännöksiä ja toimin myyjänä.

Olen saanut elämältä paljon, ja uskon sen olevan paitsi ihanan perheeni, myös Suomen hyvän sosiaaliturvajärjestelmän ansiota. Suomen on jatkossakin oltava maa, jossa jokaisella on oikeus hyvään elämään, tasokkaaseen koulutukseen ja toimivaan terveydenhoitoon perheen tuloista ja asuinpaikasta riippumatta. Hyvinvointivaltio ei ole itsestäänselvyys, vaan sen säilyttämiseksi ja päivittämiseksi on tehtävä töitä.

Tahdon olla mukana vahvistamassa kaikkien sukupuolten tasa-arvoa, sillä siitä hyötyy jokainen. Vanhempainvapaat on jaettava tasaisemmin, ja niiden on koskettava kaikenlaisia perheitä. Jokaisella lapsella on oltava oikeus varhaiskasvatukseen: subjektiivinen oikeus päivähoitoon antaa perheille mahdollisuuden muokata elämästään oman näköisensä.

Niin kaupunkeihin kuin maaseudullekin löytyy keinoja tehdä elämästä vähemmän kuluttavaa ympäristölle. Molemmat hyötyvät monista vihreistä ratkaisuista: biotalous voi tuoda lisätuloja maanviljelijälle, viherkatto voi parantaa kaupungin ilmanlaatua ja vähentää melua. Uskon, että maaseudulla eläinten ja luonnon hyvinvointi saa myös maanviljelijän ja eläintenhoitajan voimaan paremmin.

Keskitytään ratkaisuihin eikä siihen, mikä ei täällä ainakaan toimi!