Minulla on painajainen

Teksti on julkaistu Pohjalaisessa 29.7.2015

Iltahämärissä selaan facebookia. Moni ystävistäni on jakanut perussuomalaisen kansanedustajan vihaisen, kamalan ja ahdistavan tekstin, jossa hän lupaa taistella loppuun asti aidon Suomen kansan puolesta. Hän tahtoo puhkaista kuplan, monikulttuurisuuden painajaisen on hänen mielestään loputtava.

Katson siskonpedissään nukkuvia lapsia, joista jokainen täyttää monikulttuurisuuden kriteerit kirkkaasti. Lapset ovat minulle rakkaita, ja ainoat painajaiset joita he minulle luovat ovat niitä, joissa heille tapahtuu jotain pahaa.

Jokainen lapsista täyttää kirkkaasti myös aidon suomalaisen kriteerit. Se, että jokainen heistä on myös jotain muuta, ei vähennä heidän arvoaan suomalaisena. Minuun sattuu ajatella, ettei lasten suomalaisuus kelpaa kaikille. Ja se, ettei kyse ole suomalaisuudesta, vaan ihmisyydestä. Joillekin he ovat ihmisinä vähemmän arvokkaita. Se on minun painajaiseni.

Kansanedustajan kirjoitus saa minut taas pelkäämään vähän enemmän. Hänen kirjoituksensa on syntynyt järjettömästä vihasta. Tuo viha ei tunnista ihmisiä, vaan värejä. Viha kääritään kriittisyyden kaapuun, yritetään piilottaa sen järkisanojen taakse. Mutta viha tulee aina ajoittain esille, ja vaikka se aina satuttaa ja järkyttää, on kai ihan hyvä, että tuo todellinen motiivi tulee ihmisille näkyviin.

Olen kasvanut maailmassa, jossa kuvittelin, etteivät natsien tekemät kauheudet voisi enää toistua. Elin kai lintukodossa, enkä uskonut siellä olevan tuollaiselle vihalle sijaa. Jo teini-ikäisenä kuitenkin mietin, että mitä itse olisin tehnyt, jos olisin kasvanut Saksassa kansallissosialismin nousun aikaan. Olisinko lähtenyt innosta puhkuen arjalaisnuorille tarkoitetuille leireille, katsellut hiljaa sivusta uskaltamatta sanoa mitään, piilottanut juutalaisperheen ullakolleni vai lähtenyt avoimesti taistoon vääryyttä vastaan?

Tuohon minulla ei ole vastausta. 2000-luvun Suomessa voin kuitenkin sanoa, että minä en ole hiljaa. Jos nyt tarpeeksi äänekkäästi sanomme, että tämä ei ole sellainen Suomi, jonka haluamme, voimme estää Suomen ajautumisen surulliseksi luvuksi tulevaisuuden sukupolvien historiankirjoihin. Onneksi tämän on minun lisäkseni päättänyt sanoa ääneen ne tuhannet ihmiset, jotka osallistuivat tiistaina Helsingissä järjestettyyn mielenosoitukseen monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta. Suomi, jossa suomalaisuuden aitoutta ei kyseenalaisteta ihonvärin tai uskonnon perusteella, on meidän unelmamme. Meidän Suomessamme suomalaisuutta on monenlaista.

On aika ymmärtää, että vaikka perussuomalaisessa puolueessa varmasti on paljon ihmisiä, jotka eivät rasismia hyväksy, on puoluetta edustavan Olli Immosen teksti rasistinen. Sen tarkoitus on lietsoa muihin sitä samaa vihaa, josta se on syntynyt. Jos puolue hyväksyy tekstin ilman seuraamuksia sen kirjoittajalle, on signaali selvä. Hyväksyessään tällaiset puheet puolue hyväksyy rasismin.

Minun painajaiseni on rasismi ja vihapuhe. Minun painajaiseni on se, että emme puutu rasistisiin puheisiin ajoissa, vaan olemme hiljaa ja toistelemme itsellemme että se on vain kriittisyyttä. Minun painajaiseni on se, että Olli Immosen tekstin lietsoma viha vaikuttaa viattomien lasten elämään. Tuo viha ei monelle suomalaiselle ole vain pahaa unta, vaan todellisuutta.

Ole sinäkin Lenni

Kirjoitus on julkaistu Pohjalaisessa 10.6.2015

Kun kirjoitan tätä, on päivä jolloin jokainen meistä on Lenni. Jos et vielä ole kuullut hänestä, kerron lyhyesti. Lennin äiti kirjoitti facebookiin, että Lenni tykkää vaaleanpunaisesta, kimalluksesta, traktoreista ja jääkiekosta. Lenni on poika, jonka pitkät hiukset pysyvät pois tieltä pinneillä. Syy miksi Lennin äiti kirjoitti pojastaan facebookiin ei ollut se, että toiset lapset kiusaisivat häntä. Lenni tulee hienosti toimeen kavereidensa, niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa.

Lennin äiti kirjoitti tekstinsä, koska aikuisilla on tapana kommentoida lapsen ulkoista olemusta. Aikuiset ovatkin niitä, jotka kiusaavat.

Ihailen Lennin vanhempia siitä, että he antavat lapsen pukeutua niin kuin haluaa ja valita harrastuksensa kiinnostuksensa mukaan. Tahdon itse jonain päivänä olla juuri sellainen vanhempi. Toisaalta ymmärrän myös hyvin niitä vanhempia, jotka hienovaraisesti ohjaavat pojan valitsemaan siniset tennarit glitterkenkien sijaan. Kukapa haluaisi, että omaa lasta kiusataan. Lennin tapaus kuitenkin todistaa, että rahkeet kiusaamiseen saadaan kotoa, vanhemmilta. Vastuullisilta aikuisilta, jotka parhaansa mukaan näyttävät esimerkkiä. Lenni ei ole ainut tapaus maailmassa tai edes Suomessa, jossa aikuiset innokkaasti ja tehokkaasti opettavat lapsiaan kiusaajiksi.

Meillä aikuisilla on uskomattoman suuri tarve arvostella toisten tekemisiä, valintoja, ulkonäköä, ja kaikki tämä tapahtuu liian usein lapsen kuullen. Kun tämä arvosteleminen koskee vanhempien valintoja lasten kasvatuksessa, peitotaan se usein hyväntahtoiseksi huoleksi siitä, että lasta saatetaan kiusata. Varsinkin erikoisista nimistä olen usein saanut kuulla, että lasta tullaan taatusti sen takia kiusaamaan koulussa. No eipä ole kuulkaa ihme, jos kotona joka aamu taivastellaan nimi-ilmoitukset lehdestä läpi! Eikä sekään ole ihme, jos lapsi oppii kiusamaan toista pukeutumisen takia, jos vanhemmat arvostelevat toisten pukeutumista, haukkuvat naapurin setää läskiksi selän takana tai ilkkuvat toisten äännevirheitä.

Suurin osa vanhemmista tahtoo suojella lastaan pahalta. On hyvä opettaa lapselle, että yhteiskunnassa on joitakin normeja, joita on hyvä noudattaa. Esimerkiksi se, että toisille ollaan ystävällisiä tai vähintäänkin kohteliaita. Lapsille pitäisi kuitenkin opettaa myös se, että jokainen kohdataan juuri sellaisena kuin hän on. Vanhemman kohdalla se tarkoittaa sitä, että osaa itse kohdata muut ilman epäolennaista arvostelua.

Joskus vanhemmista tuntuu, että lapselle on suojelun nimissä opetettava myös sellaisia normeja, jotka eivät oikeastaan ole kovin tärkeitä. Niin kuin että pojat laittavat jalkaan siniset kengät, glitter on varattu tytöille. Kannattaa kuitenkin miettiä, millainen lapsi kasvaa onnellisemmaksi ja vahvemmaksi: lapsi, jonka vanhemmat ohjailevat häntä käyttäytymään tällaisten normien mukaisesti vai lapsi, jonka vanhemmat rakastavat häntä ja hyväksyvät hänet juuri sellaisena kuin hän on? On paljon helpompi hyväksyä muut sellaisena kuin he ovat, jos itse tietää kelpaavansa omana itsenään.

Kirjoittaja on vaasalainen kaupunginvaltuutettu ja täti, joka toivoo jokaisen lapsen saavan olla oma itsensä.

Auta muita, autat myös itseäsi

Moni kysyy, mitä hyötyä kehitysavusta on meille Suomessa? Asia vaikuttaa kaukaiselta ja kehitysapuun käytetyt varat tuntuvat valuvan hukkaan, kun konkreettisia tuloksia on vaikea nähdä kotimaassa

Mietitäänpä uudelleen. Kehitysyhteistyövaroilla voidaan auttaa maailman köyhimpiä heidän kotimaissaan. Varoilla autetaan tyttöjä käymään koulussa, naisia kehittämään omaa liiketoimintaa ja vammaisia olemaan aktiivisia kansalaisia.

Samalla maailmasta, siis myös Suomesta, tehdään turvallisempi meille kaikille, kun autetaan köyhimpiä takaamaan hyvän elämän edellytykset.

Eräässä kyselyssä todettiin, että kansalaiset mieltävät kehitysapumäärärahat suuremmiksi kuin ne ovatkaan. Mieti hetki ja tee oma arviosi. Kuinka suuri prosentti bruttokansantulosta menee kehitysyhteistyön määrärahoihin?

Tällä hetkellä luku on 0,6 prosenttia, vaikka Suomi on sitoutunut nostamaan kehitysavun 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Tämä 1970-luvulla kansainvälisesti asetettu tavoite on vihdoin saavutettava.

Panostamalla määrärahoihin Suomi pystyisi parantamaan asemaansa kansainvälisenä toimijana. Kehitysavun käyttöä kirjassaan arvostellut entinen Suomen Mosambikin suurlähettiläs Matti Kääriäinen toteaa, että Suomen varmana pidetty YK:n turvallisuusneuvoston paikka vuonna 2012 meni sivun suun, koska Suomen taakse ei saatu kehitysmaiden ääniä. Tämä johtui siitä, että kehitysavun määrä ei ole koskaan saavuttanut muiden Pohjoismaiden tasoa eikä Suomi siten ollut kehitysmaille varteenotettava toimija.

Meidän kannattaa myös muistaa, että Suomi itse oli kehitysavun saaja sotien jälkeisistä vuosista aina 1960-luvulle saakka. Mekin saamme siis kiittää muita kansoja pitkäjänteisestä avusta Suomen saamisessa jaloilleen. Avun ei voida odottaa toimivan yhdessä yössä, vaan tuloksien saavuttamiseen vaaditaan useimmiten vuosien työ.

Kehitysapu on auttanut YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa ja parantanut konkreettisesti miljoonien ihmisten elämänlaatua. Köyhimpien maiden kehittymiseen tarvitaan kehitysavun lisäksi myös reilua kauppa- ja maatalouspolitiikka EU-tasolla sekä toimia kansainvälisen veronkierron torjumiseksi.

Kehitysapua täytyy tarkastella kriittisesti ja kehittää edelleen, mutta sen lakkauttaminen ei ole vaihtoehto. Köyhimpien auttaminen on meidän kaikkien etu.

Tämä maailmani, pallo valtava

Viime maaliskuussa Suomessa uutisoitiin pienestä Vanuatun saarivaltiosta. Tyynellämerellä riehunut hirmumyrsky oli yksi pahimmista luonnonmullistuksista alueella. Se runteli infrastruktuuria ja tuhosi rakennuksia sekä aiheutti ruokapulan ja tuhansien paon tilapäismajoitukseen. Maan presidentti Baldwin Lonsdale syytti myrskystä ilmastonmuutosta.

Katastrofi on hyvä muistutus siitä, miten riippuvainen ihmisen hyvinvointi on maapallon terveydestä. Vaikka vastaavantasoista katastrofia ei ole Suomessa odotettavissa, meidän on kannettava vastuu myös täällä.

Kuten moni muukin suomalainen, tunnen jo tekeväni paljon ympäristön eteen. Lajittelen jätteet eri astioihin, vien pullot kauppaan ja kuljen työmatkani kävellen tai pyöräillen. Ihailen myös ekorakentamisen mahdollisuuksia Suomessa ja unelmoin omista aurinkopaneeleista.

On kuitenkin tehtävä enemmän. Ilmastotieteen laitos varoittaa, että tulevaisuudessa myrskyt voivat saavuttaa hirmumyrskyjen nopeuden myös Suomen rannikkoseudulla. Tämä yhdessä merenpinnan nousun kanssa voi aiheuttaa rannikkotulvia. Ei siis ihan Vanuatun luokkaa, mutta huolestuttava näkymä joka tapauksessa.

Ilmastonmuutokset vaikutukset maanviljelyyn ovat moninaisia: tuholaiset nauttivat lämmenneestä ilmastosta, kun taas ääri-ilmiöt heikentävät peltotuotannon määrää ja laatua.

Ilmastonmuutosta hillitseviä hiilineutraaleja palveluita ja teknologiaa kehittämällä voidaan luoda sekä työtä että edistää ympäristön hyvinvointia. Satsaukset uusiutuviin energiamuotoihin ja niiden kehittämiseen Suomessa puolestaan vähentävät riippuvuutta esimerkiksi Venäjältä tulevasta maakaasusta.

Ilmastonmuutoksen uhat on otettava tosissaan myös suomalaisessa päätöksenteossa, niin paikallisesti kuin valtionkin tasolla. Jos maapallon lämpenemisen annetaan jatkua, vaikuttaa se meidän jokaisen elämään. Tämä planeetta on ainut kotimme.

Jokaista päätöstä tehtäessä on otettava huomioon sen vaikutukset ilmastoon ja ympäristöön.

Nyt jos koskaan.

 

Vaasan tori on meidän kaikkien

Pääsiäisenä Vaasan Ikkuna julkaisi ensimmäisen osan ehdokastentistään, jonka kysymykset olivat varsin leikkimielisiä. Mikä sarjakuvahahmo olisit, sinappia vai ketsuppia, kaikenlaista. Viimeiseen kysymykseen vastattiin jatkamalla lausetta, joka alkoi näin: Kiljuisin riemusta Vaasan torilla, jos…

Minä vastasin tietenkin jos pääsisin eduskuntaan. Itsestään selvä vastaus (ja ihan totta, varmaan kiljuisinkin, vaikken kovin usein muuten kilju) jota oli käyttänyt moni muukin. Perussuomalaisten kansanedustaja ja eduskuntavaaliehdokas Maria Tolppanen oli kuitenkin valinnut toisen tien. Hän vastasi näin: ”… jos siellä olisi vähemmän mamuja. Ja enemmän ihmisiä nauttimassa lounastaan työpaikan ruokatunnilla.”

Vastaus sai sosiaalisen median kuohumaan. Vaasassa on aikaisemminkin perussuomalaisten toimesta valiteltu maahanmuuttajien määrää torilla ja Vaasassa yleensä. Minun mielestäni se, että ihmiset viihtyvät torilla on hieno asia. En myöskään pidä Tolppasen tavasta laittaa vastakohdiksi sanat ”mamu” ja ihminen.”

Tolppanen puolustautuu sillä, että pisteen kohdalla lauseiden välissä pitäisi olla pilkku. Hän sanoo tarkoittaneensa, että toivoo maahanmuuttajien saavan töitä, ja nauttivan sitten lounastaan siinä torilla.

Minusta tämä on jo varsin tuttua perussuomalaisilta. Puolueen johto ja näkyvät hahmot sanovat, ettei puolue hyväksy – saati tahdo edistää – minkäänlaista syrjintää. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen ehdokkaiksi otetaan henkilöitä, joiden tiedetään keräävän äänet juuri niiltä, joiden kohdalla ”maahanmuuttokriittisyys” ei enää kuvaukseksi riitä. Juuri samalla tavalla pelaa Tolppanen. Sanoo ensin jotain, ja sitten piiloutuu saivartelun taakse.

Tolppanen on työskennellyt toimittajana vuosikaudet. Luulisi hänen osaavan muotoilla lauseensa vaikkapa näin: ”… jos siellä päivisin oleskeleville työttömille löytyisi töitä.”

 

 

Vaalirahoituksen on oltava avointa

Siksi olen tehnyt vaalirahoituksen ennakkoilmoituksen. Ilmoitukseni pääset katsomaan täältä .

Vihreillä ei ole takanaan eturyhmiä, jotka tukevat ehdokkaiden kampanjaa. Luonnolla kun ei ole pankkitiliä. Ennakkoilmoituksen tiedot ovat alustavia, ja vielä voit siis tehdä lahjoituksen kampanjaani.

Jokainen, pieneltäkin tuntuva lahjoitus auttaa esimerkiksi saamaan näkyvyyttä vaalipäivän lehdissä. Lahjoittamaan pääset täältä.

Minna Canth, tasa-arvo, ja yhteiskunnan rakenteet

Hyvää Minna Canthin päivää, tasa-arvon päivää!

Aamulla alueen ehdokkaita kokoontui aiheen tiimoilta paneeliin, jonka oli järjestänyt Pohjanmaan tasa-arvoryhmä.

Paneeliin sai valmistautua miettimällä valmiiksi yhden tasa-arvoon liittyvän asian, jota tahtoo edistää seuraavalla eduskuntakaudella. Itselläni niitä on monia, ja eivätkä ne kaikki liity suoran sukupuolten tasa-arvoon. Tahdon eduskunnassa edistää myös sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa.

Minusta Minna Canthin päivässä on erityisesti kyse sukupuolen tasa-arvoon liittyvistä asioista. Tahdon olla vaikuttamassa sen edistämiseen, ja tahdon jokaisessa päätöksessä ottaa huomioon sen vaikutukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Tapoja, joilla tasa-arvoa tulisi Suomessa edistää, on monia. Tahdon muuttaa järjestelmämme siten, että esimerkiksi vanhempainvapaiden kustannukset jaetaan tasan työnantajien kesken, ja myös itse vanhempainvapaat tasaisemmin vanhempien kesken. Naisten asemaa työelämässä on parannettava, ja sukupuolten välinen palkkakuilu on poistettava.

Valitsin kuitenkin aiheekseni tasa-arvoisen kohtaamisen päiväkodeissa ja kouluissa koska uskon, että siten luomme tulevaisuuden tasa-arvolle pohjan. Se, että lapset kohdataan yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina, auttaa tulevaisuudessa murtamaan sukupuolittuneita rooleja kuten jakoa miesten ja naisten ammatteihin – mikä taas suoraan vaikuttaa miesten ja naisten välisiin palkkaeroihin. Yksilönä kohtaaminen helpottaa myös niiden asemaa, joiden sukupuoli-identiteetti on kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella. Se antaa lapselle mahdollisuuden kehittyä omana itsenään, ilman sukupuolittuneita odotuksia.

Valmistelin minuutin puheen, mutta paneelissa saikin puhua vain kaksikymmentä sekuntia. Paneelin aikana kuitenkin keskusteltiin paljon kasvatuksesta, joten sain asiani sanottua vapaammassa muodossa. Puheesta tuli kuitenkin niin hyvä, että laitan sen tähän!

”Rakentaaksemme tulevaisuuden tasa-arvoa, rikkoaksemme sukupuolittuneet rakenteet yhteiskunnassamme, meidän tulee aloittaa lapsista.

Lapset on kohdattava kouluissa ja päiväkodeissa omana itsenään, ei sen kautta, mitä sukupuolta he edustavat.

Tahdon, että tasa-arvoinen kohtaaminen on asia, johon panostetaan päiväkoti- ja kouluhenkilökuntamme koulutuksessa. Liian moni kasvattaja vahvistaa huomaamattaan sukupuolittuneita rooleja.

Tytöille on tarjolla pikku apurin rooli. Pojille ei anneta vastuuta edes itsensä pukemisesta.*

Pojat saavat jo päiväkodeissa enemmän äänitilaa, tytöt opetetaan odottamaan vuoroaan.

Tasa-arvoinen kohtaaminen on otettava osaksi koulu- ja päiväkotihenkilökunnan koulutusta. Kasvatusjärjestelmämme tulee tukea jokaista lasta yksilönä, jokaisen lapsen omien vahvuuksien kehittämistä ja heikkouksien työstämistä.

Näin jokainen lapsi voi kehittyä omaksi parhaaksi itsekseen.

Näin me luomme edellytykset tulevaisuuden tasa-arvolle”

*Tasa-arvoista kohtaamista on tutkittu Opetus- ja kulttuuriministeriön hankkeessa Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa. Hankkeessa on havainnoitu arkisia tilanteita esimerkiksi videoimalla, ja puheessa mainitsemani sukupuolittuneet roolit ovat osa havaintoja. Lisää hankkeesta voit lukea täältä.

Nollasopimukset – täyskiellon sijaan kunnon pelisäännöt

Allaoleva kirjoitus on julkaistu alunperin Tyhmä kysymys -blogissani.

Eikö kuulostakin houkuttelevalta ajatukselta sanoa, että eihän sellaisia sopimuksia voi solmia, joissa ei voida taata tiettyä tuntimäärää viikossa? Juuri tästä nyt puhutaan Operaatio vakiduuni –kampanjassa. Tarkoituksena on kieltää nollatuntisopimukset ja määritellä minimituntimäärä, mikä viikossa pitää pystyä tarjoamaan. Täksi minimiksi on esitetty 18 tuntia viikossa. Se on aika paljon.

Esimerkiksi kaupan alalla ja ravintoloissa on ihan aidosti tilanteita, että työvoimaa tarvitaan väliaikaisesti lisää. Sitä varten minunkin työpaikallani on reservi tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä.

Tarvittaessa töihin kutsuttavan työntekijän sopimuksessa ei luvata, että joka viikko on töitä. Heidän sopimukseensa kuuluu kuitenkin myös se, ettei heidän ole pakko ottaa tarjottua vuoroa vastaan. Heidän ei tarvitse joka maanantai kytätä työvuorolistoja miettien, olisiko siellä heille vuoro, sillä jos heitä tarvitaan töihin, otetaan heihin yhteyttä ja kysytään, pääsevätkö he tulemaan.

Meillä suurin osa näistä työntekijöistä on opiskelijoita. Moni heistä ei tahdo eikä ehdi tehdä 18 tuntia töitä viikossa. He kuitenkin mielellään tulevat silloin tällöin töihin tienaamaan vähän lisää rahaa. Heillä on myös erittäin hyvä tilaisuus saada meiltä esimerkiksi kesätyöpaikka, ovathan he jo koulutettua henkilökuntaa.

Ongelma on siinä, ettei kunnon pelisääntöjä ole. Jotkut työnantajat tarjoavat sopimuksia, joissa he eivät itse tarjoa tiettyä tuntimäärää, mutta työntekijän on oltava aina valmiina ottamaan tarjottu työ vastaan. Työntekijä on siis työnantajan armoilla: jos ei vuoroa ota vastaan, tulee potkut. Jos työsopimuksen irtisanoo, kun vuoroja ei tule ja ahdistaa olla kokoajan käytettävissä, saa työkkäristä karenssin. Nämä sopimukset ovatkin ihan hulluja.

Koko nollatuntisopimusjärjestelmää ei kuitenkaan mielestäni tarvitse kieltää, pitää vain luoda kunnon säännöt. Minun mielestäni keskeinen sääntö on aika yksinkertainen: Jos työnantaja ei pysty takaamaan tiettyä tuntimäärää viikossa, on hänen myös kestettävä riski siitä, ettei tarvittaessa löydykään työntekijää ottamaan vuoroa vastaan.

Ketään ei saa sitoa työsopimukseen, jossa lyhyellä varoitusajalla on velvoitettu lähtemään töihin. Ihmisellä pitää olla oikeus myös viettää aitoa vapaa-aikaa. Jos on velvollinen lähtemään aina töihin, ei voi vaikkapa suunnitella elämäänsä pari tuntia pidemmälle. Ei sellaista saa keneltäkään vaatia.

Solmiessaan nollatuntisopimuksia työnantaja ei myöskään mielestäni saa rajoittaa muun työn vastaanottamista. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä: jos on mahdollista vaatia työntekijältä ainaista valmiutta ottaa tarjotut työtunnit vastaan, tarkoittaa se käytännössä ettei muuta työtä voi tehdä. On kohtuutonta, että työnantaja voi pakottaa ihmisen olemaan työttömänä, vaikka itse ei tarjoa tunteja.

Minkälaisissa tilanteissa sitten työmäärä on niin satunnainen, ettei 18 tunnin viikkotyömäärä pääse täyttymään? Otetaan esimerkiksi vaikkapa yrittäjä, jolla on pieni kauppa. Hän selviää viikot yksin, mutta tahtoisi ottaa avukseen lauantaiksi myyjän. Lauantaina putiikki on auki kymmenestä neljään, eli kuusi tuntia. Tämä on vain alle puolet ehdotetusta kahdeksastatoista.

Voi myös olla, että samainen yksinyrittäjä ei tarvitse apua joka lauantai, vaan vain kiireisimpinä aikoina. Jos nollatuntisopimukset kielletään, joutuu hän käyttämään henkilöstövuokrausfirmoja. Tällöin hän saattaa aina tarvitessaan saada avukseen eri ihmisen sen sijaan, että hän voisi itse rekrytoida jonkun henkilön joka vaikuttaa luotettavalta, ja jonka hän kouluttaa talon tavoille. Sen sijaan hän joutuu maksamaan vuokratyöfirmalle, jolloin työntekijä saa vähemmän palkkaa, ja lisäksi kouluttamaan aina uuden henkilön tekemään työt. Onko työntekijän tilanne sitten parempi vuokratyöfirmassa, jossa työpaikat vaihtuvat vinhaan tahtiin? Itse en oikein usko sitä.

Samaten voi olla niin, että tämän yrittäjän kauppa osoittautuu niin suosituksi, että työntekijän tarpeesta tulee jatkuva. Mitäs silloin tehdään? Harva yrittäjä lähtee etsimään kokonaan uutta työntekijää, jos tuttu lauantaiapu on valmis tekemään enemmän tunteja. Ta-daa, nollasopimus poiki vakiduunin, kun yrittäjä palkkasi ensimmäisen työntekijänsä.

Nollasopimus ei ole ihanteellinen henkilölle, joka toivoo saavansa koko toimeentulonsa kyseisestä työstä. Se ei kuitenkaan minusta riitä siihen, että koko sopimustyyppi pitäisi kieltää. Onko parempi, että henkilö on kokonaan työtön, kuin se, että hän tekee satunnaisesti töitä? Tarvetta satunnaisesti töitä tekeville on. Jos nollatuntisopimukset kielletään, ei sitä voi kuitenkaan tarjota kuin vaikka sitten ylitöinä vakituisille työntekijöille. Toisilla siis työn määrä kasvaa, yhä useammalle sitä ei ole lainkaan.

Moni kuitenkin löytää nollatuntisopimuksen solmittuaan samasta paikasta kesätyön tai saa vaikkapa äitiysloman sijaisuuden. Onpa niinkin käynyt, että se vakiduuni löytyy nollasopimuksen kautta. Työn tarjoamista ja vastaanottamista pitäisi helpottaa, ja nollatuntisopimusten kieltäminen ei sitä tavoitetta täytä.

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä, duunari, ja vihreiden kansanedustajaehdokas, jonka mielestä ensimmäisen työntekijän palkkaamista voidaan hepottaa.