Oikeassa oleva ei opi

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Pohjalaisessa 20.10.2017

Nukkumaan piti mennä jo kaksi tuntia sitten, mutta lepoa tärkeämpää oli olla internetissä oikeassa. Kävin ventovieraan ihmisen kanssa keskustelua siitä, onko tuntemattomien ulkonäön kommentointi soveliasta vai ei, ja olin päättänyt voittaa väittelyn. Olimme ajautuneet keskustelussa sivupoluille, sieltä vielä ryteikköön, mutta en aikonut antaa periksi. Minä olin oikeassa. Hän väärässä.

Ei ollut ensimmäinen kerta. Nettikeskustelussa saattaa olla vaikeaa muistaa, että kommenttikenttään ilmestyvät tekstit ovat ihan oikean ihmisen kirjoittamia. Jutellessa sortuu helposti kärjistämään omia ideoitaan sen sijaan, että miettisi onko toisenkin ajatuksissa jotain järkeä. Ihan vaan väittelyn ilosta.

En ole mielestäni ainut, jolle näin käy. Sosiaalisessa mediassa käydyt keskustelut huokuvat usein empatian puutetta. Empatiassa on kyse toisen ihmisen asemaan astumisesta. Empaattinen ihminen pystyy ymmärtämään, mitä toinen ihminen tuntee, ja muokkaamaan käytöstään sen mukaan.

Ehkä tämä taito unohtuu nettikeskusteluissa erityisen helposti siksi, ettemme näe toistemme kasvoja. Silloin on helppo nähdä keskustelukumppani kaksiulotteisena, mustavalkoisena henkilönä, joka on väärässä joka solullaan.

Kun ihmisen näkemys ja kokemus maailmasta haastetaan, on ensireaktio usein kieltäminen ja entistä tiukempi takertuminen omiin näkemyksiin. Muutosvastarinta on kova. Se saa vähättelemään ja kieltämään toisen kokemuksen.

Tätä esiintyy varsinkin syrjinnän eri muodoista keskusteltaessa. Usein joku kokee asiakseen kertoa, ettei ongelmaa ole, koska hän ei ole siihen omassa elämässään törmännyt. Silloin ongelmasta puhuminen ja mielensä pahoittaminen koetaan turhana hömpötyksenä.

Kyse voi olla naisesta, joka tahtoo olla puhemies, ateistista, jonka mielestä uskonnollien aamuhartaus koulussa on ihan jees, tai naisesta, joka on kuitannut kourinnat ronskilla huumorilla.

Miksi meidän on niin vaikea hyväksyä se, että joku pahoittaa mielensä asiasta, joka ei meitä haittaa yhtään? Miksi tahdomme reagoida toisen mielipahaan vaatimalla hullun lailla oikeutta jatkaa toimintaamme kuten ennenkin sen sijaan, että ottaisimme toiset jatkossa paremmin huomioon?

Toisten kokemusten vähättelyn sijaan voisimme koettaa asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä, mistä mielipaha johtuu. Onko sittenkin niin, että ahdistelu on ihan oikea ongelma yhteiskunnassa, vaikkei sitä juuri minun kohdalleni ole sattunut?

Voisiko joku kokea olonsa ulkopuoliseksi muiden laulaessa suvivirttä, vaikka minulle on yks hailee, että laulussa mainitaan jumala?

Toisia kuunnellessa voi käydä niin, että opimme jotain. Voi käydä niin, että maailma muuttuu hippusen verran paremmaksi paikaksi joka kerta, kun pyrimme ymmärtämään toisen ihmisen asemaa.

Toiset huomioon ottamalla olemme yksinkertaisesti parempaa seuraa. Keskustelu on antoisampaa silloin, kun emme huuda toistemme päälle vaan kuuntelemme ja yritämme ymmärtää. Argumentointia ei tarvitse kokonaan unohtaa, kunhan muistaa ettei keskustelun tarkoitus ole voitto vaan se, että molemmat oppivat jotain uutta.

Minäkin lupaan yrittää seuraavalla kerralla nähdä kommenttikentässä kokonaisen ihmisen, joka koostuu muustakin kuin siitä yhdestä, epäilemättä hyvin väärästä, mielipiteestä.

Tietoa kirjoittajasta

Laura Ala-Kokko

Olen 37-vuotias vaasalainen vihreä kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen. Toimin Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtajana, olen mukana vihreiden puoluehallituksessa ja Folktingetin hallituksessa. Tahdon jatkaa työtä vihreämmän Vaasan eteen, ja olen siksi ehdolla Kunnallisvaaleissa 2017.