Minulla on painajainen

Teksti on julkaistu Pohjalaisessa 29.7.2015

Iltahämärissä selaan facebookia. Moni ystävistäni on jakanut perussuomalaisen kansanedustajan vihaisen, kamalan ja ahdistavan tekstin, jossa hän lupaa taistella loppuun asti aidon Suomen kansan puolesta. Hän tahtoo puhkaista kuplan, monikulttuurisuuden painajaisen on hänen mielestään loputtava.

Katson siskonpedissään nukkuvia lapsia, joista jokainen täyttää monikulttuurisuuden kriteerit kirkkaasti. Lapset ovat minulle rakkaita, ja ainoat painajaiset joita he minulle luovat ovat niitä, joissa heille tapahtuu jotain pahaa.

Jokainen lapsista täyttää kirkkaasti myös aidon suomalaisen kriteerit. Se, että jokainen heistä on myös jotain muuta, ei vähennä heidän arvoaan suomalaisena. Minuun sattuu ajatella, ettei lasten suomalaisuus kelpaa kaikille. Ja se, ettei kyse ole suomalaisuudesta, vaan ihmisyydestä. Joillekin he ovat ihmisinä vähemmän arvokkaita. Se on minun painajaiseni.

Kansanedustajan kirjoitus saa minut taas pelkäämään vähän enemmän. Hänen kirjoituksensa on syntynyt järjettömästä vihasta. Tuo viha ei tunnista ihmisiä, vaan värejä. Viha kääritään kriittisyyden kaapuun, yritetään piilottaa sen järkisanojen taakse. Mutta viha tulee aina ajoittain esille, ja vaikka se aina satuttaa ja järkyttää, on kai ihan hyvä, että tuo todellinen motiivi tulee ihmisille näkyviin.

Olen kasvanut maailmassa, jossa kuvittelin, etteivät natsien tekemät kauheudet voisi enää toistua. Elin kai lintukodossa, enkä uskonut siellä olevan tuollaiselle vihalle sijaa. Jo teini-ikäisenä kuitenkin mietin, että mitä itse olisin tehnyt, jos olisin kasvanut Saksassa kansallissosialismin nousun aikaan. Olisinko lähtenyt innosta puhkuen arjalaisnuorille tarkoitetuille leireille, katsellut hiljaa sivusta uskaltamatta sanoa mitään, piilottanut juutalaisperheen ullakolleni vai lähtenyt avoimesti taistoon vääryyttä vastaan?

Tuohon minulla ei ole vastausta. 2000-luvun Suomessa voin kuitenkin sanoa, että minä en ole hiljaa. Jos nyt tarpeeksi äänekkäästi sanomme, että tämä ei ole sellainen Suomi, jonka haluamme, voimme estää Suomen ajautumisen surulliseksi luvuksi tulevaisuuden sukupolvien historiankirjoihin. Onneksi tämän on minun lisäkseni päättänyt sanoa ääneen ne tuhannet ihmiset, jotka osallistuivat tiistaina Helsingissä järjestettyyn mielenosoitukseen monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta. Suomi, jossa suomalaisuuden aitoutta ei kyseenalaisteta ihonvärin tai uskonnon perusteella, on meidän unelmamme. Meidän Suomessamme suomalaisuutta on monenlaista.

On aika ymmärtää, että vaikka perussuomalaisessa puolueessa varmasti on paljon ihmisiä, jotka eivät rasismia hyväksy, on puoluetta edustavan Olli Immosen teksti rasistinen. Sen tarkoitus on lietsoa muihin sitä samaa vihaa, josta se on syntynyt. Jos puolue hyväksyy tekstin ilman seuraamuksia sen kirjoittajalle, on signaali selvä. Hyväksyessään tällaiset puheet puolue hyväksyy rasismin.

Minun painajaiseni on rasismi ja vihapuhe. Minun painajaiseni on se, että emme puutu rasistisiin puheisiin ajoissa, vaan olemme hiljaa ja toistelemme itsellemme että se on vain kriittisyyttä. Minun painajaiseni on se, että Olli Immosen tekstin lietsoma viha vaikuttaa viattomien lasten elämään. Tuo viha ei monelle suomalaiselle ole vain pahaa unta, vaan todellisuutta.

Tietoa kirjoittajasta

Laura Ala-Kokko

Olen 37-vuotias vaasalainen vihreä kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen. Toimin Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtajana, olen mukana vihreiden puoluehallituksessa ja Folktingetin hallituksessa. Tahdon jatkaa työtä vihreämmän Vaasan eteen, ja olen siksi ehdolla Kunnallisvaaleissa 2017.