Oikeassa oleva ei opi

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Pohjalaisessa 20.10.2017

Nukkumaan piti mennä jo kaksi tuntia sitten, mutta lepoa tärkeämpää oli olla internetissä oikeassa. Kävin ventovieraan ihmisen kanssa keskustelua siitä, onko tuntemattomien ulkonäön kommentointi soveliasta vai ei, ja olin päättänyt voittaa väittelyn. Olimme ajautuneet keskustelussa sivupoluille, sieltä vielä ryteikköön, mutta en aikonut antaa periksi. Minä olin oikeassa. Hän väärässä.

Ei ollut ensimmäinen kerta. Nettikeskustelussa saattaa olla vaikeaa muistaa, että kommenttikenttään ilmestyvät tekstit ovat ihan oikean ihmisen kirjoittamia. Jutellessa sortuu helposti kärjistämään omia ideoitaan sen sijaan, että miettisi onko toisenkin ajatuksissa jotain järkeä. Ihan vaan väittelyn ilosta.

En ole mielestäni ainut, jolle näin käy. Sosiaalisessa mediassa käydyt keskustelut huokuvat usein empatian puutetta. Empatiassa on kyse toisen ihmisen asemaan astumisesta. Empaattinen ihminen pystyy ymmärtämään, mitä toinen ihminen tuntee, ja muokkaamaan käytöstään sen mukaan.

Ehkä tämä taito unohtuu nettikeskusteluissa erityisen helposti siksi, ettemme näe toistemme kasvoja. Silloin on helppo nähdä keskustelukumppani kaksiulotteisena, mustavalkoisena henkilönä, joka on väärässä joka solullaan.

Kun ihmisen näkemys ja kokemus maailmasta haastetaan, on ensireaktio usein kieltäminen ja entistä tiukempi takertuminen omiin näkemyksiin. Muutosvastarinta on kova. Se saa vähättelemään ja kieltämään toisen kokemuksen.

Tätä esiintyy varsinkin syrjinnän eri muodoista keskusteltaessa. Usein joku kokee asiakseen kertoa, ettei ongelmaa ole, koska hän ei ole siihen omassa elämässään törmännyt. Silloin ongelmasta puhuminen ja mielensä pahoittaminen koetaan turhana hömpötyksenä.

Kyse voi olla naisesta, joka tahtoo olla puhemies, ateistista, jonka mielestä uskonnollien aamuhartaus koulussa on ihan jees, tai naisesta, joka on kuitannut kourinnat ronskilla huumorilla.

Miksi meidän on niin vaikea hyväksyä se, että joku pahoittaa mielensä asiasta, joka ei meitä haittaa yhtään? Miksi tahdomme reagoida toisen mielipahaan vaatimalla hullun lailla oikeutta jatkaa toimintaamme kuten ennenkin sen sijaan, että ottaisimme toiset jatkossa paremmin huomioon?

Toisten kokemusten vähättelyn sijaan voisimme koettaa asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä, mistä mielipaha johtuu. Onko sittenkin niin, että ahdistelu on ihan oikea ongelma yhteiskunnassa, vaikkei sitä juuri minun kohdalleni ole sattunut?

Voisiko joku kokea olonsa ulkopuoliseksi muiden laulaessa suvivirttä, vaikka minulle on yks hailee, että laulussa mainitaan jumala?

Toisia kuunnellessa voi käydä niin, että opimme jotain. Voi käydä niin, että maailma muuttuu hippusen verran paremmaksi paikaksi joka kerta, kun pyrimme ymmärtämään toisen ihmisen asemaa.

Toiset huomioon ottamalla olemme yksinkertaisesti parempaa seuraa. Keskustelu on antoisampaa silloin, kun emme huuda toistemme päälle vaan kuuntelemme ja yritämme ymmärtää. Argumentointia ei tarvitse kokonaan unohtaa, kunhan muistaa ettei keskustelun tarkoitus ole voitto vaan se, että molemmat oppivat jotain uutta.

Minäkin lupaan yrittää seuraavalla kerralla nähdä kommenttikentässä kokonaisen ihmisen, joka koostuu muustakin kuin siitä yhdestä, epäilemättä hyvin väärästä, mielipiteestä.

Itsekäs nainen ja patriarkaatti

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Pohjalaisessa 6.9.2017

Kun SDP:n Antti Rinne patisti naisia synnytystalkoisiin, saattoi hän mielestään puhua perhevapaiden uudistamisen puolesta. Todellisuudessa hän kuitenkin muistutti minua ja monia muita siitä, että patriarkaatti elää ja voi hyvin myös Suomessa, kun keski-ikäinen mies voi katsoa asiakseen kertoa naisille, miten heidän pitäisi elää elämäänsä.

Onko nainen mitään, jos hän ei ole synnyttänyt muutamaa vekaraa isänmaan kestävyysvajetta korjaamaan? Miksi vielä 2020-luvun sarastaessa äitiys on naisen tärkein ja perustavanlaatuisin rooli?

Synnytystalkoisiin patistaminen on selkeä viesti naisille, ei ihmisille yleensä. Mies kun ei ensinnäkään yleensä synnytä, ei yleensä jää kotiin hoitamaan lapsia, ja ennen kaikkea, miestä kun ei nähdä vain lapsiluvun kautta. Isä on ihan kiva lisä tittelien joukkoon, tuo hitusen pehmeyttä esittelyyn, mutta lapsetonta miestä ei leimata kylmäksi ja itsekkääksi olennoksi, joka ei ole täyttänyt perimmäistä tehtäväänsä. Ihmiseksi, josta puuttuu jotain olennaista.

Miehelle ei sanota, että vasta lapsia saatuaan hän on todella mies.

Miksi on niin, että lasten saaminen on yhteiskunnassamme naiselle normi, automaattinen oletus, ja lapsettomuus pitää perustella erikseen? Eikö päinvastoin lasten saamisen soisi olevan asia, jota harkitaan, mietitään ja perustellaan itselleen? Samalla, kun lastentekoon ehdotellaan ajokorttijärjestelmää, kyseenalaistetaan kaikkein vahvimmin niiden päätökset, jotka eivät lapsia hanki.

Toki maailma on täynnä kritiikkiä myös niitä kohtaan, jotka hankkivat lapsia eivätkä toteuta juuri sellaista vanhemmuutta, minkä kritisoija kokee sopivaksi. Monen mielestä lapsia saa syntyä vain yhdenlaisiin perheisiin, niihin, joissa on yksi äiti ja yksi isä. Ei jompikumpi, ei kahta isää tai äitiä.

Lapsettomille naisille kuitenkin hoetaan, että lapsia kannattaisi pian tehdä, ennen kuin on liian myöhäistä. Lapsia pitäisi tehdä vaikka ihan varmuuden vuoksi, ettei sitten myöhemmin kaduta. Ja koska vain itsekäs nainen ei lapsia halua.

Jos tekoja halutaan mitata itsekkyyden määrällä, ovat sekä lapsettomuus että lasten saaminen hyvin lähellä toisiaan. Harva hankkii lasta isänmaan iloksi, vaikka Antti Rinne niin toivookin. Lapsia tehdään, jos saadaan, koska omaan elämään tahdotaan lapsi. Lapsia jätetään tekemättä, koska omaan elämään ei haluta lasta. Miten nämä kaksi tekoa eroavat itsekkyydessä, sitä en ymmärrä.

Synnytystalkoot voikin unohtaa, ja patistelun sijaan tulee pureutua niihin syihin, miksi ihmiset jotka lapsia tahtoisivat, eivät niitä saa. Monille kysymys on taloudellinen, ja siihen pystytään lainsäädännöllä vaikuttamaan. Joku ei ole löytänyt sopivaa kumppania, ja myös yksinäisen ihmisen lapsenhankintaa pystytään helpottamaan. Toiset eivät yrittämisestä huolimatta lasta saa, ja heidänkin asemaansa voidaan parantaa.

Kaiken tämän voi kuitenkin tehdä syyllistämättä niitä, jotka ovat päättäneet jättää lapset tekemättä. Meidän on jo opittava hyväksymään lapsettomuuden syyksi myös se, ettei lapsia halua. Jos samalla vaikka huomaisimme, että naisilla on yhteiskunnalle muutakin annettavaa kuin kohtujemme hedelmät.

Kirjoittaja on lapseton feministi, joka aikoo murskata patriarkaatin.

Meidän ei pidä tehdä itsestämme idiootteja yksinkertaistamalla

 Yhteiskirjoitus Etelä-Pohjanmaan vihreiden puheenjohtaja Tuomas Ojajärven kanssa, julkaistu ensimmäisen kerran Pohjalaisessa 5.9.2017. Tuomakseen voit tutustua lisää hänen nettisivuillaan ja facebookissa.

Pohjalaisen päätoimittaja Toni Viljanmaa menee Pohjalaisen (3.9.2017) kolumnissaan juuri siihen pahimpaan maahanmuuttokriitikoiden harhaan, jossa monimutkaiseen ongelmaan esitetään yksinkertaisia ratkaisuja. Tässä retoriikassa annetaan myös ymmärtää jonkun hyväksyvän terroristisen väkivallan. Viljanmaalta menee lisäksi ohi se, miksi väkivaltaisten iskujen jälkeen nostetaan myös oman väestön väkivallan teot kuten koulusurmat esiin.

Olkoon takana poliittinen ääriliike tai joukkosurmaajien ihannointi, on taustalla sama ongelma: ihmisen mieli. Syitä, jotka ajavat ihmisiä äärimmäisiin tekoihin ja radikalisoitumiseen on monia. Yksi perustavanlaatuisimmista syistä on se, että yhteiskuntamme eriytyy kovaa vauhtia. Kun elämä koetaan epäreiluksi ja tuntuu, ettei maailmalta saa mitään hyvää, saattaa syntyä halu kostaa. Tällöin yksilö on myös altis ääriliikkeiden värväykselle. Tästä on kirjoittanut myös Vaasan yliopiston professori Tommi Lehtonen Terroristiksi tulemisen syistä -blogikirjoituksessa.

Radikaalin islamin vaarallisuus on kaikilla tiedossa eikä kukaan ole muuta väittänytkään. Radikalisoituneiden yksilöiden ja solujen löytämiseksi tehdään suojelupoliisissa jatkuvasti työtä. Samoin työtä tehdään sen eteen, että koulusurmia ihannoivat nuoret löydetään ajoissa. Rajat kiinni –ideologialla ja kulttuurisen suvaitsevaisuuden kritisoimisella ei ole mitään tekemistä jihadismin torjunnan kanssa. Radikalisoituminen kun tapahtuu yhtä hyvin täällä jo kauan asuneelle kuin vasta juuri maahan tulleelle.

Myanmarissa buddhalaiset alistavat ja sortavat muslimivähemmistöä politiikan ja uskonnon varjolla. Onko joku silti kuullut kenenkään olevan huolissaan buddhalaisesta radikalismista? Ku klux klan hakee oikeutusta teoilleen niin valkoisesta ylivallasta kuin myös raamatusta. Meistä kristityistä harva kuitenkaan tuntee olevansa vastuussa heidän teoistaan. Islamilaisesta radikalismista puhuttaessa leimataan kuitenkin pienen joukon tekojen perusteella surutta koko uskonto ja kulttuuri.

Vaikka näkyvin yhteinen tekijä lähiaikaisille terrorismiteoille Euroopassa onkin islam, emme voi jättää huomiotta kaikkea muuta, mikä väkivaltaan johtaa. Emme suinkaan tee itsestämme idiootteja hyväksymällä muut kulttuurit ja uskonnonvapauden.

Idiootteja me teemme itsestämme silloin, kun pyrimme yksinkertaistamaan monimutkaisia ongelmia sen sijaan, että etsisimme todellisia ratkaisuja.

Ylen vaalikone

Tästä linkistä, pääset katsomaan vastaukseni Ylen vaalikoneessa sekä vaaligallerian videot!

Vielä huomenna, tiistaina 4.4. ehdit äänestää ennakkoon, varsinainen äänestyspäivä on sunnuntaina 9.4.

Muistathan käyttää äänioikeutesi!

Ehdolla kuntavaaleissa 2017

Olen saanut olla mukana Vaasan kaupunginvaltuustossa viimeiset neljä ja puoli vuotta. Aika on ollut mielenkiintoista ja opettavaista, ja kasvattanut entisestään haluani vaikuttaa niin kotikunnassani kuin maanlaajuisestikin. Tahdon jatkaa valtuustossa, koska tahdon puolustaa jokaisen lapsen oikeutta kokoaikaiseen päivähoitoon vanhempien työtilanteesta riippumatta, valita puhtaampaa energiaa ja kaavoittaa kestävästi, puolustaa arvokkaita luontokohteita, kuten Mustikkamaata, ja panostaa ongelmien ennaltaehkäisyyn esimerkiksi turvaamalla perheiden matalan kynnyksen palvelut.

Kunnissa tehdään paikallisella tasolla isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat paitsi minun takapihaani, myös globaalisti. Tahdon olla mukana vaikuttamassa siihen, että Vaasassa tehdään vastuullisia ja kestäviä päätöksiä, joiden avulla kaupungistamme tulee viihtyisämpi ja onnellisempi.

Haluan varmistaa, että Vaasan kunnianhimoisen energia- ja ilmasto-ohjelman tavoitteet toteutuvat. Parempi Vaasa tukee energiaklusteriaan ottamalla entistä enemmän omassa energiantuotannossa testattavaksi ja käyttöön uusia innovaatioita, joita alueen yritykset tekevät. Kestävillä energiavalinnoilla ja hankinnoilla varmistamme, että saavutamme tavoitteemme olla hiilineutraali kaupunki vuoteen 2035 mennessä.

Tahdon pitää huolta siitä, että päätöksiä tehdään ennaltaehkäisevästi ja kestävästi niin, että mietitään päätösten taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Parempi Vaasa ehkäisee eriarvoistumista ottamalla aina päätöksenteossa huomioon esimerkiksi lapsi- ja sukupuolivaikutukset. On muistettava, että talous on väline hyvinvoinnin lisäämiseen, ei itseisarvo, ja että monet nopeita säästöjä aiheuttavat leikkaukset aiheuttavat menoja myöhemmin.

Tahdon edistää sitä, että Vaasassa viihdytään. Paremmassa Vaasassa kehitetään torin ja rannan toimintaa niin, että tekemistä löytyy, mutta samalla tilat pysyvät kaikille avoimina. Kaupungin vetovoimaisuuteen ja viihtyvyyteen vaikuttavat paitsi peruspalvelut kuten kaikille lapsille tasa-arvoisesti tarjottava päivähoito ja terveydenhoidon saavutettavuus, myös kulttuuri- ja tapahtumatarjonta, toimiva julkinen liikenne, sekä läheltä löytyvät virkistysalueet, joissa pääsee hengähtämään luonnon keskelle.

Kuntavaalit järjestetään 9.4.2017. Varmista äänelläsi, että vihreitä arvoja puolustetaan Vaasan valtuustossa jatkossakin! Tästä voit käydä katsomassa vastaukseni Ylen vaalikoneessa, sekä vaaligallerian videoni.

 

Mekin tarvitsemme kehitysapua

Kirjoitus on julkaistu Pohjalaisessa 1.10.2015

Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan elin jännittäviä aikoja. Vain kahden viikon päässä odotti lähtö vapaaehtoistyöhön Guatemalaan. Olin astumassa maailmaan, josta en tiennyt juuri mitään.

Guatemala oli vuonna 2005 siinä tilanteessa, ettei maahan meneminen ollut kovin suuri riski. Yli kolmekymmentä vuotta kestäneen sisällissodan loppumisesta oli kymmenisen vuotta, ja tilanne oli rauhoittunut niin, että ainakin turistit saivat olla suurelta osin rauhassa.

Elin osan ajastani turistikuplassa, jossa matkaajat ympäri maailman kävivät vierailemassa jatkaakseen reppumatkaansa johonkin muualle.

Elämä oli huoletonta ja nykyajan mukavuudet saatavilla.

Vaikka eloni oli suojaisaa, oli työssäni helppo huomata, etten elänyt lähelläkään sitä totuutta, mitä arki suurelle osalle maan väestöstä oli.

Guatemala Cityn kaatopaikkojen reunoille rakentuneiden slummien perheet saavat elantonsa kierrätettävän jätteen keräämisestä. Paitsi etteivät perheet voi kuvitellakaan pystyvänsä maksamaan lapsen koulumaksuja, tarvitaan pärjäämisen varmistamiseksi koko perheen työpanos. Siksi jätettä keräävät myös lapset, huolimatta siitä että työ on raskasta ja vaarallista.

Järjestö, jossa työskentelin, tarjoaa koulutuksen näiden perheiden lapsille ja sen lisäksi korvaa perheelle ruokakassin avulla sen, ettei lapsi enää kanna korttaan kekoon perheen elannon eteen.

Kun köyhyys on äärimmäistä, on siitä vaikea löytää ulospääsyä.

Nälän kurniessa vatsassa juuri nyt, ei ole helppo nähdä, että jos lapsi saa käydä koulua työnteon sijaan, voi hänen tulevaisuutensa olla parempi. Ilman koulutusta lapsista taas ei kasva aikuisia, jotka kehittävät maata vähemmän kohti tasa-arvoisempaa hyvinvointia. Että maa voisi kehittyä, ei koulutus saa olla varakkaiden etuoikeus.

Köyhyyden kierteen rikkomiseen tarvitaan usein ulkopuolista apua, ja kun mahdollisuus annetaan, otetaan se vastaan.

Järjestö, jossa työskentelin, antaa nykyisin koulutuksen paitsi noin kuudellesadalle lapselle myös sadalle lukutaidottomalle aikuiselle. Koulutuksen hyöty ei näy ainoastaan siinä, että yksilö elää terveempää elämää paremmissa olosuhteissa, vaan koko yhteiskunnassa.

Tasa-arvoinen yhteiskunta ei ajaudu kriiseihin yhtä herkästi. Tämän vuoksi lapsen pääsy kouluun toisella puolella maapalloa vaikuttaa myös meidän todellisuuteemme. Siksi esimerkiksi suomalainen kehitysapu panostaa paljon kouluprojekteihin. Tai panostaa ainakin vielä, kun ei hallitus ole ehtinyt leikata avusta leijonan osaa.

Vapaaehtoistyö ja kehitysapu ovat sitä paikan päällä auttamista, jota tällä hetkellä paljon peräänkuulutetaan.

On olemassa niitä rohkeita, jotka menevät avuksi keskelle sotaa, ja heille kuuluu suuri kiitos rohkeudesta. Uskallan kuitenkin väittää, että kriisien ennaltaehkäisy on kannattavampaa, turvallisempaa ja vähemmän kuluttavaa kuin niiden ratkominen.

Meidän ei kannata kovinakaan aikoina leikata kehitysavusta, joka antaa pienellä panoksella paljon pitkäkestoisia tuloksia.

Tämä maailma on meidän yhteinen kotimme, eikä avun lähettäminen toiselle puolelle maapalloa ole sen hullumpaa kuin kaatuneen naapurin auttaminen takaisin ylös.

 

Jos olisin pakolaisen äiti

Kirjoitus on julkaistu Pohjalaisessa 1.9.2015.

Learning by experience tarkoittaa kokemuksen kautta oppimista, ja sen nimiseen projektiin osallistuin yli kymmenen vuotta sitten. Suomen pakolaisapu haki vapaaehtoisia auttamaan oppimateriaalin luomisessa suomalaisille ja ruotsalaisille yläkoululaisille, ja pääsin ilokseni mukaan.

Projektin tarkoituksena oli luoda oppimateriaali, joka paitsi antaa tietoa pakolaisuudesta, myös auttaa nuorta eläytymään toisten kokemuksiin ja näin ymmärtämään paremmin, mitä pakolaisuus oikeasti tarkoittaa.

Koulutuksessa meille järjestettiin esimerkiksi roolipeli, jossa olimme paossa kodistamme.

Minulle on parhaiten jäänyt mieleen tilanne, jossa menimme suojaan erääseen huoneeseen. Hetken siellä oltuamme oveen koputettiin. Koputus oli kova ja kiihkeä, pelottavakin.

Huone hiljeni entisestään. Kuiskaillen mietimme ryhmässä, mitä teemme. Emme tietenkään avaa ovea, siellä on joku joka uhkaa meitä, sanoi yksi. Entä, jos siellä on joku joka myös kaipaa turvaa? kysyi toinen.

Olin Suomessa, Helsingissä tai Tampereella, jonkun koulun tiloissa. En enää muista sitä tarkasti. Turvassa kuitenkin. En ollut sota-alueella, enkä oikeasti paossa mistään. Vaikka avaisin oven, ei minulle kävisi kuinkaan.

Siitä huolimatta kurkkuani kuristi. Vaikka en enää muista paikkaa, jossa koulutus järjestettiin, muistan pelon ja ahdistuksen, epävarmuuden tunteen.

Entä jos joku tarvitsee apuamme? Jos emme avaa ovea, ei tuo henkilö pääse turvaan. Entä jos avaamme oven, ja siellä onkin sotilaita? Jos siellä on sotilaita, ehkä ne lähtevät pois, jos olemme ihan hiljaa. Mutta jos olemme hiljaa, emme koskaan saa tietää, jos oven takana onkin toinen avun tarpeessa oleva. Joku, joka on nyt yksin ja peloissaan, koska me emme uskaltaneet avata. Ehkä siellä on perhe, joka ei selviä, koska me pelkäämme oman henkemme puolesta. Itketti, vaikka tiesin tilanteen olevan kuviteltu.

Tiedän, että vaikka muistan tuon leikin aikana kokemani pelon ja ahdistuksen, en tiedä vielä mitään siitä pelosta ja ahdistuksesta, jota ihminen tuntee jättäessään kotinsa paetakseen uhkaa.

En voi tietää, miltä tuntuu jättää taakseen tutut kadut, huoneet ja astiat, ja tietää, ettei ehkä koskaan enää palaa. En osaa kuvitellakaan, miltä tuntuu joutua perheestään eroon ja pelätä, miten heidän on käynyt. Enkä sitä, miltä tuntuu olla se, jonka perhe lähettää turvaan, jääden itse toivomaan parasta.

Vaikken voi tietää murto-osaakaan siitä tuskasta ja pelosta, jota nuo ihmiset tuntevat, voin yrittää ymmärtää. Sitä meidän kaikkien pitää nyt harjoitella. Maailmassamme on kriisejä, joissa kärsijöinä ovat ihmiset, kuten minä ja sinä. He tarvitsevat apuamme. Meidän on pystyttävä näkemään heidän hätänsä.

Myös ne nuoret miehet, jotka hakevat apua Suomesta, ovat jonkun lapsia.

Jos elämäni olisi ollut toisenlainen, minulla voisi hyvinkin nyt olla teini-ikäinen poika. Jos minulla olisi tuo poika, jota rakastaisin yli kaiken, niin kuin äideillä on tapana, tahtoisin lähettää hänet pois vaaran uhatessa. Lähettäisin hänet etsimään turvaa ja toivoisin, että mihin hän sitten meneekin, siellä on ihmisiä jotka näkevät hänet ihmisenä. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, että hänen selviytymisensä on minulle tärkeämpää kuin omani.

Minulla on painajainen

Teksti on julkaistu Pohjalaisessa 29.7.2015

Iltahämärissä selaan facebookia. Moni ystävistäni on jakanut perussuomalaisen kansanedustajan vihaisen, kamalan ja ahdistavan tekstin, jossa hän lupaa taistella loppuun asti aidon Suomen kansan puolesta. Hän tahtoo puhkaista kuplan, monikulttuurisuuden painajaisen on hänen mielestään loputtava.

Katson siskonpedissään nukkuvia lapsia, joista jokainen täyttää monikulttuurisuuden kriteerit kirkkaasti. Lapset ovat minulle rakkaita, ja ainoat painajaiset joita he minulle luovat ovat niitä, joissa heille tapahtuu jotain pahaa.

Jokainen lapsista täyttää kirkkaasti myös aidon suomalaisen kriteerit. Se, että jokainen heistä on myös jotain muuta, ei vähennä heidän arvoaan suomalaisena. Minuun sattuu ajatella, ettei lasten suomalaisuus kelpaa kaikille. Ja se, ettei kyse ole suomalaisuudesta, vaan ihmisyydestä. Joillekin he ovat ihmisinä vähemmän arvokkaita. Se on minun painajaiseni.

Kansanedustajan kirjoitus saa minut taas pelkäämään vähän enemmän. Hänen kirjoituksensa on syntynyt järjettömästä vihasta. Tuo viha ei tunnista ihmisiä, vaan värejä. Viha kääritään kriittisyyden kaapuun, yritetään piilottaa sen järkisanojen taakse. Mutta viha tulee aina ajoittain esille, ja vaikka se aina satuttaa ja järkyttää, on kai ihan hyvä, että tuo todellinen motiivi tulee ihmisille näkyviin.

Olen kasvanut maailmassa, jossa kuvittelin, etteivät natsien tekemät kauheudet voisi enää toistua. Elin kai lintukodossa, enkä uskonut siellä olevan tuollaiselle vihalle sijaa. Jo teini-ikäisenä kuitenkin mietin, että mitä itse olisin tehnyt, jos olisin kasvanut Saksassa kansallissosialismin nousun aikaan. Olisinko lähtenyt innosta puhkuen arjalaisnuorille tarkoitetuille leireille, katsellut hiljaa sivusta uskaltamatta sanoa mitään, piilottanut juutalaisperheen ullakolleni vai lähtenyt avoimesti taistoon vääryyttä vastaan?

Tuohon minulla ei ole vastausta. 2000-luvun Suomessa voin kuitenkin sanoa, että minä en ole hiljaa. Jos nyt tarpeeksi äänekkäästi sanomme, että tämä ei ole sellainen Suomi, jonka haluamme, voimme estää Suomen ajautumisen surulliseksi luvuksi tulevaisuuden sukupolvien historiankirjoihin. Onneksi tämän on minun lisäkseni päättänyt sanoa ääneen ne tuhannet ihmiset, jotka osallistuivat tiistaina Helsingissä järjestettyyn mielenosoitukseen monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta. Suomi, jossa suomalaisuuden aitoutta ei kyseenalaisteta ihonvärin tai uskonnon perusteella, on meidän unelmamme. Meidän Suomessamme suomalaisuutta on monenlaista.

On aika ymmärtää, että vaikka perussuomalaisessa puolueessa varmasti on paljon ihmisiä, jotka eivät rasismia hyväksy, on puoluetta edustavan Olli Immosen teksti rasistinen. Sen tarkoitus on lietsoa muihin sitä samaa vihaa, josta se on syntynyt. Jos puolue hyväksyy tekstin ilman seuraamuksia sen kirjoittajalle, on signaali selvä. Hyväksyessään tällaiset puheet puolue hyväksyy rasismin.

Minun painajaiseni on rasismi ja vihapuhe. Minun painajaiseni on se, että emme puutu rasistisiin puheisiin ajoissa, vaan olemme hiljaa ja toistelemme itsellemme että se on vain kriittisyyttä. Minun painajaiseni on se, että Olli Immosen tekstin lietsoma viha vaikuttaa viattomien lasten elämään. Tuo viha ei monelle suomalaiselle ole vain pahaa unta, vaan todellisuutta.

Ole sinäkin Lenni

Kirjoitus on julkaistu Pohjalaisessa 10.6.2015

Kun kirjoitan tätä, on päivä jolloin jokainen meistä on Lenni. Jos et vielä ole kuullut hänestä, kerron lyhyesti. Lennin äiti kirjoitti facebookiin, että Lenni tykkää vaaleanpunaisesta, kimalluksesta, traktoreista ja jääkiekosta. Lenni on poika, jonka pitkät hiukset pysyvät pois tieltä pinneillä. Syy miksi Lennin äiti kirjoitti pojastaan facebookiin ei ollut se, että toiset lapset kiusaisivat häntä. Lenni tulee hienosti toimeen kavereidensa, niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa.

Lennin äiti kirjoitti tekstinsä, koska aikuisilla on tapana kommentoida lapsen ulkoista olemusta. Aikuiset ovatkin niitä, jotka kiusaavat.

Ihailen Lennin vanhempia siitä, että he antavat lapsen pukeutua niin kuin haluaa ja valita harrastuksensa kiinnostuksensa mukaan. Tahdon itse jonain päivänä olla juuri sellainen vanhempi. Toisaalta ymmärrän myös hyvin niitä vanhempia, jotka hienovaraisesti ohjaavat pojan valitsemaan siniset tennarit glitterkenkien sijaan. Kukapa haluaisi, että omaa lasta kiusataan. Lennin tapaus kuitenkin todistaa, että rahkeet kiusaamiseen saadaan kotoa, vanhemmilta. Vastuullisilta aikuisilta, jotka parhaansa mukaan näyttävät esimerkkiä. Lenni ei ole ainut tapaus maailmassa tai edes Suomessa, jossa aikuiset innokkaasti ja tehokkaasti opettavat lapsiaan kiusaajiksi.

Meillä aikuisilla on uskomattoman suuri tarve arvostella toisten tekemisiä, valintoja, ulkonäköä, ja kaikki tämä tapahtuu liian usein lapsen kuullen. Kun tämä arvosteleminen koskee vanhempien valintoja lasten kasvatuksessa, peitotaan se usein hyväntahtoiseksi huoleksi siitä, että lasta saatetaan kiusata. Varsinkin erikoisista nimistä olen usein saanut kuulla, että lasta tullaan taatusti sen takia kiusaamaan koulussa. No eipä ole kuulkaa ihme, jos kotona joka aamu taivastellaan nimi-ilmoitukset lehdestä läpi! Eikä sekään ole ihme, jos lapsi oppii kiusamaan toista pukeutumisen takia, jos vanhemmat arvostelevat toisten pukeutumista, haukkuvat naapurin setää läskiksi selän takana tai ilkkuvat toisten äännevirheitä.

Suurin osa vanhemmista tahtoo suojella lastaan pahalta. On hyvä opettaa lapselle, että yhteiskunnassa on joitakin normeja, joita on hyvä noudattaa. Esimerkiksi se, että toisille ollaan ystävällisiä tai vähintäänkin kohteliaita. Lapsille pitäisi kuitenkin opettaa myös se, että jokainen kohdataan juuri sellaisena kuin hän on. Vanhemman kohdalla se tarkoittaa sitä, että osaa itse kohdata muut ilman epäolennaista arvostelua.

Joskus vanhemmista tuntuu, että lapselle on suojelun nimissä opetettava myös sellaisia normeja, jotka eivät oikeastaan ole kovin tärkeitä. Niin kuin että pojat laittavat jalkaan siniset kengät, glitter on varattu tytöille. Kannattaa kuitenkin miettiä, millainen lapsi kasvaa onnellisemmaksi ja vahvemmaksi: lapsi, jonka vanhemmat ohjailevat häntä käyttäytymään tällaisten normien mukaisesti vai lapsi, jonka vanhemmat rakastavat häntä ja hyväksyvät hänet juuri sellaisena kuin hän on? On paljon helpompi hyväksyä muut sellaisena kuin he ovat, jos itse tietää kelpaavansa omana itsenään.

Kirjoittaja on vaasalainen kaupunginvaltuutettu ja täti, joka toivoo jokaisen lapsen saavan olla oma itsensä.

Auta muita, autat myös itseäsi

Moni kysyy, mitä hyötyä kehitysavusta on meille Suomessa? Asia vaikuttaa kaukaiselta ja kehitysapuun käytetyt varat tuntuvat valuvan hukkaan, kun konkreettisia tuloksia on vaikea nähdä kotimaassa

Mietitäänpä uudelleen. Kehitysyhteistyövaroilla voidaan auttaa maailman köyhimpiä heidän kotimaissaan. Varoilla autetaan tyttöjä käymään koulussa, naisia kehittämään omaa liiketoimintaa ja vammaisia olemaan aktiivisia kansalaisia.

Samalla maailmasta, siis myös Suomesta, tehdään turvallisempi meille kaikille, kun autetaan köyhimpiä takaamaan hyvän elämän edellytykset.

Eräässä kyselyssä todettiin, että kansalaiset mieltävät kehitysapumäärärahat suuremmiksi kuin ne ovatkaan. Mieti hetki ja tee oma arviosi. Kuinka suuri prosentti bruttokansantulosta menee kehitysyhteistyön määrärahoihin?

Tällä hetkellä luku on 0,6 prosenttia, vaikka Suomi on sitoutunut nostamaan kehitysavun 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Tämä 1970-luvulla kansainvälisesti asetettu tavoite on vihdoin saavutettava.

Panostamalla määrärahoihin Suomi pystyisi parantamaan asemaansa kansainvälisenä toimijana. Kehitysavun käyttöä kirjassaan arvostellut entinen Suomen Mosambikin suurlähettiläs Matti Kääriäinen toteaa, että Suomen varmana pidetty YK:n turvallisuusneuvoston paikka vuonna 2012 meni sivun suun, koska Suomen taakse ei saatu kehitysmaiden ääniä. Tämä johtui siitä, että kehitysavun määrä ei ole koskaan saavuttanut muiden Pohjoismaiden tasoa eikä Suomi siten ollut kehitysmaille varteenotettava toimija.

Meidän kannattaa myös muistaa, että Suomi itse oli kehitysavun saaja sotien jälkeisistä vuosista aina 1960-luvulle saakka. Mekin saamme siis kiittää muita kansoja pitkäjänteisestä avusta Suomen saamisessa jaloilleen. Avun ei voida odottaa toimivan yhdessä yössä, vaan tuloksien saavuttamiseen vaaditaan useimmiten vuosien työ.

Kehitysapu on auttanut YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa ja parantanut konkreettisesti miljoonien ihmisten elämänlaatua. Köyhimpien maiden kehittymiseen tarvitaan kehitysavun lisäksi myös reilua kauppa- ja maatalouspolitiikka EU-tasolla sekä toimia kansainvälisen veronkierron torjumiseksi.

Kehitysapua täytyy tarkastella kriittisesti ja kehittää edelleen, mutta sen lakkauttaminen ei ole vaihtoehto. Köyhimpien auttaminen on meidän kaikkien etu.